Torstaina lävähtää 10 vuotta siitä kun kantakapakassa Hepassa tsekattiin Katjan kanssa Tampereen tarjontaa. Ilta alkoi niin, että Katja tuli Huittisista bussilla meille. Olin neuvonut, että painaa bussin nappia Hesen luona. Katja painoikin, mutta NOKIAn Hesen luona. Veljen avulla haettiin Katja Tampereen puolelle..:)

Siitä sitten suunnattiin Heppaan. Siellä tilanteita kartoittaessa Katja sanoi jo alkuillasta, että: "Eksä huomannu ku ton näkönen mies pyysi sua tanssiin?" Pitihän sitten tarkistaa, että mikä mies.. Tanssiin oikein pyysi :) Onkin oikein supertanssija nykyään :) Mut Katja onkin meidän suhteen "kummi" kun ilman Katjaa ei tässä nyt oltais. 10 vuotta yhdessä menty. Aika paljon on saatu aikaan!

Aluksi asuin itse Porissa, josta sitten vaihdoin koulua Tampereelle. Jos olisin opiskellut Porissa, musta olis tullut terveydenhoitaja. Täällä Tampereella en päässyt terkkalinjalle, vaan sairaanhoitajalinjalle. Niin musta tuli sairaanhoitaja, leikkaus- ja anestesiasairaanhoitaja. Ehkä terkkana olisin ollut parempi, kuka tietää. Mutta sellaista on elämä. Ei leikkurihoitajan hommakaan huonompi ole (jos siitä tykkää:).

Muutettiin sitten yhdessä Kalevaan, aluksi minä yksiöön ja mies asui samalla kadulla kaksiossa. Jonkin ajan kuluttua muutettiin miehen kaksioon. Siinä sitten asusteltiin. Mies saikin asua Kalevassa melkein 30 vuotta. Vähän ennen miehen kovaa kolmeakymppiä ostettiin kaksio Hyhkystä. Mukavissa Pyhäjärvimaisemissa asuttiin ja kovan työn tuloksena saatiin aikaiseksi ihanaakin ihanampi pieni poikavauva!! Oi onnea!! Siinä olikin sitten uuden elämän opettelua. Ei ollut aina helppoakaan, ja harmittaa, kun riideltiin ihan turhista jutuista ihan liikaa. Mutta se elämänmuutos ensimmäisen lapsen kohdalla on niin suuri. Elämänmuutos parempaan tietenkin. Mutta muutos on niin suuri, että kesti aikansa tottua siihen, että lapseen on niin sitoutunut. Mikä on siis oikeasti ihanaakin :) Mutta poikahan valloitti äitinsä ja isänsä täysin. Kaksiossa kun elettiin, niin tila alkoi olla olematonta. Se hyvä ahtaudessa on, että tulee heitettyä turhaa kampetta pois. Raivattiin reippaasti turhuuksia pois ja jatkettiin eloa oloa Hyhkyssä. Kunnes ajateltiin, että poitsu tarvitsee kaverin. Kovalla työllä saatiin taas aikaiseksi positiivinen raskaustesti. Molempien lapsien aikaansaamiseksi ollaan tarvittu vähän apua, että ihan helpolla ei noita nyyttejä meille annettu. Mutta onneksi annettiin. Sitä todella osaa arvostaa.

Toisen raskauden alussa pistettiin kaksio myyntiin. Itkien tyhjensin kaappeja, kun tuntui, että meidät häädettiin omasta kodista pois. Siis ihan vapaaehtoisesti asuntomme myytiin, ei oltaisi kahden lapsen kanssa siihen kaksioon enää mahduttu. Muutettiin sitten vuokralle tähän Haapalinnankylään, missä edelleenkin asutaan. Keskelle vesivahinkoremonttia syntyi sitten pikkuinen nykerönenätukkatyttömme. Tai siis sairaalaan syntyi:) mutta kotona vallitsi remontti, kuivurin huminoineen kaikkineen. Synnytys oli niin helppo, ettei sitä oikein tajunnutkaan.

Taitaa olla meidän perhe nyt koossa tässä. Nyt sitten pitäisi yhdessä kasvattaa lapset terveiksi, itsevarmoiksi, reiluiksi, selviäjiksi maailmalle. Se onkin toden teolla vaikeinta mitä ihmisen eteen laitetaan. Olisikin jossain manuaali joka tilanteelle. Mutta eipä ole. Ei mitään, kukaan oikeasti kerro mitä milloinkakin pitäisi tehdä. Yhteen hiileen pitäis vanhempienkin puhaltaa. Mutta vaikeaa se on sekin välillä. Pääpiirteittäin meillä on samat kasvatusajatukset, mutta tilanne tilanteelta käydään läpi suuntia. Kaipa sitä on kohtalaisesti tähän saakka menty.

Aloitetaan sitten toinen vuosikymmen ihan erilaisessa elämäntilanteessa kuin mitä elämä oli 10 vuotta sitten. Nyt täytyy sanoa, että varmastikin eletään elämän onnellisinta aikaa. Noi lapset on niin ihania ja elämä kotona rakkaan miehen ja koko perheen kanssa on ihan parasta. Ympärillä kun vielä on tärkeät sukulaiset ja kaverit, niin eipä tästä paljon puutu!