No niin, pari viikkoa laskettuun aikaan. Kotona ollaan, ja kaikki hommat on suurin piirtein tehty. Vauvan vaatteet on pesty, mutta odottavat vielä pientä järjestelyä. Siivous on ihan vaiheessa. Plääh.

Paljon on ollut hommaa. Eikä tässä mitään kerkiä lepäämään. Ehkä kohta sitten.. Ja kohtahan sitä saa sitten viettää aikaa reilusti kotosalla, joten kai sitä vähän voi viipottaa nyt. Tänään tehtiin pojan kanssa tikusta asiaa ja käytiin Prismassa ostamassa kakkukoriste. Mukaan tarttui pari aika hauskaa talvihattua pojalle.

Olen tässä hyödyntänyt työpaikkaani, siellä mun hoviradiologini on kurkkinut melkein viikottain masuun, että miten päin se vauva siellä oleilee. Neuvolassa kun ollaan oltu niin epävarmoja asennon suhteen. Onneksi saan huojennuksen aina työpaikalla, on se pää alaspäin toistaiseksi. Vauva alkaa jo olla 3 kg painava, joten kaipa sen sitten ehkä jo tuntee jos se haluaa vielä kääntyä. Jos vauva ei vielä synny, niin ehkä käyn vielä ensi viikollakin tarkastuttamassa tilanteen:) Työpaikalla on mukava käydä, siellä on kivaa porukkaa.

Pojalla on nyt sitten synttärit, niitä juhlitaan koko viikonloppu. Perjantaina on muutama kaveri tulossa ja lauantai sekä sunnuntai on sitten perheille pyhitetty. Tänä vuonna tämä mamma käyttää kaikki valmissysteemit hyväkseen. Ei tule omia leivottuja leivonnaisia tarjolle tänä vuonna. Onneksi on kaiken maailman kakkupohjat mitkä saa valmiina. Ja lapsille kelpaa muukin kuin oma leipoma.

Vähän on supistellut ja olo alkaa olla jo sellainen, että voispa vauva jo syntyä. Tosin jotenkin vähän on olo helpottanutkin, että ei tässä nyt sitten niin kiire kuítenkaan ole. Hemoglobiini on laskenut, joten väsyttää ja pyörryttää vähän. Mutta kun liikkuu leppoisasti ja varmistelee, että istumapaikka aina löytyy niin hyvä niin.

Poika on ihan positiivisesti mukana odottelussa, ainakin toistaiseksi. Tosin miettii kaikenlaista itsekseen, kuten "Kun se vauva tulee meille, joudunko minä sitten lähtemään?" Kauheeta, oikein sydämestä ottaa kun kuulee tuollaista, sellaistako poika miettii.. Onneksi sanoo ääneen, niin voi asioita vähän selventää. Paitsi, että ei sekään aina auta. Oon sanonut miljoona kertaa, että jos äiti ja isi yöllä lähtee vauvaa hakemaan, niin mummu tulee meille pojan kanssa. Silti poika miettii, että jääkö yksin sitten kotiin. Ja kun ei oikein usko äidin sanaan, että yksin ei ikinä tule jäämään, niin poika käy yöllä 2-3 kertaakin tarkistamassa, että me ollaan makkarissa. Viime yönä ei käynyt. Josko alkaisi uskoa, että yksin ei tule jäämään. Mutta kai se sitten niin jännittää, että äiti ja isi lähtee pojan huomaamatta. on se 3-vuotiaan elämä sellaista, mitähän kaikkea muuta pienessä mielessä liikkuu. Hyvä, että sanoo usein ääneen ajatuksiaan, niin voidaan vähän jutella asioista.

Mutta mukavaa on kyllä poitsun kanssa kotosalla puuhailla. Ei siis silleen valittamista tällä hetkellä:)

Eipä tässä muuta kuin odotellaan, odotellaan...